Aikaa on kulunut. Äiti oli pyytänyt siskoa kutsumaan perheemme käymään heillä, kun olimme taannoin Suomeessa, mutta sisko oli kieltäytynyt. Hänen mielestään äidin kuuluisi kutsua itse. Emme siis saaneet äidiltä kutsua, enkä tiedä olisimmeko menneetkään. Äiti ehkä ajattelee vian olevan meissä. Kun olemme lapsenlapset häneltä pimittäneet, eikä siksi oikein halua nöyrtyä kutsumaan. Katkera lie. Olkoon, jos haluaa.

Harmi vain, ettei minua kiinnosta vähääkään ottaa häneen yhteyttä. Eikä minua kiinnosta viedä lapsiani hänen vaikutuspiiriinsä. En ymmärrä mitä hyötyä lapsilleni moisesta mummosta olisi. Jos isompana haluavat tutustua, siitä vain.

Anoppi yritti puhua siihen suuntaan, että äitini varmasti ikävöi lapsia, mutta hiljeni tehokkaasti kun sanoin, että äitini oli lapsen sairastuessa sanonut, ettei häntä kiinnosta miten lapselle käy. Lapsi onneksi voi jo paljon paremmin.

Pikkusisko ei kuulemma enää pelkää mennä kotiin. Ehkä siellä on tilanne rauhoittunut. Aivan mahdotonta sanoa.

Pikkusisko on kovasti kasvanut, nätti tyttö. Pärjää koulussa kuulemma. Ujostelee ja vierastaa meitä. Kunhan joskus pääsemme palaamaan Suomeen, toivoisin, että suhde pikkusiskoon lähenisi.

On mielenkiintoinen tunne se, että koen olevani äiditön. Hengissähän tuo, mutta emotionaalisesti minulla ei ole äitiä. Enkä oikeastaan äitiä elämääni edes kaipaa.

Oikeastaan aloin kirjoittaa, koska en koe tämän blogin jatkamiselle olevan enää tarvetta. Olen suhteeni äitiini käsitellyt jo melko monipuolisesti, eikä lisäkäsittelyn tarvetta vaikuta olevan. Pikkusiskon tilanne vaikuttaa olevan siedettävä. Ei ole oikein enää kirjoitettavaa. Kiitos kommenteistanne vuosien varrella.