En oikein osaa pukea sitä sanoiksi. Minusta tuntuu, että olen menettänyt lopullisesti jotain suhteessa äitiini. Äitiäni en fyysisesti. Hengissä tuo on ja en usko, että vielä pitkään aikaan tulee se tilanne eteen, kun ei tarvitse enää olla missään tekemisissä. Äitini ei siis ole poistunut elämästäni.

Mitä minä sitten olen menettänyt? Ehkä se on lähtöisin minusta. Siitä, miten itse suhtaudun äitiini. Sanotaan, että vaikka vanhempi olisi millainen paskiainen, rikollinen, hylkiö, kusipää, lapsi rakastaa tätä silti. Minusta tuntuu, että olen kasvanut aikuiseksi. Että se kaikki äidin ihannointi on viimeinkin karissut. Se, kun kuvittelin äidin olevan fiksu, että äitiin voi luottaa. Ja kaikkein olennaisin. Luulin, että äidinrakkauteen voi luottaa.

Siinä musertui jotain pirstaleiksi, kun omien häitteni aattona iltamyöhällä kuulen puhelimen välityksellä humalaisen äitini tilittävän, miten hän vain odottaa, että pääsee meistä (minusta ja sisarestani) eroon. Ettei tarvitsisi enää olla missään tekemisissä. Sillä hetkellä tapahtui jotain peruuttamatonta.

Siitä on lähtöisin tämä prosessi. Tämä taistelu pikkusiskon eteen. Tämä blogi. Sillä pienellä hetkellä minä menetin äidin.  Ja se tekee kipeää.