Luin eilen lähes kokonaan ja tänään valmiiksi Alice Millerin Lahjakkaan Lapsen Tragedian. Muitakin hänen kirjojaan olen nyt etsiskellyt, mutta tämä oli ensimmäinen, jonka sain käsiini. Suosittelen sitä kaikille. Jep. Kaikille. Erityisesti niille, joilla on vanhemmat. Vielä erityisemmin niille, joilla on lapsia. Ja jos joku Millerinsä lukenut huomaa minun käsittäneen jotain väärin tai muutoin olen ihan hakuteillä, haluaisin mielelläni palautetta.

Yritän tiivistää kirjan ydinsanoman: Jokainen sukupolvi siirtää eteenpäin edellisen sukupolven virheitä kasvatuksessa pääosin tiedostamatta koko asiaa. Kun pieni lapsi ei saa vanhemmaltaan hyväksyntää sellaisena kuin hän on, hän vanhemman rakkauden menettämisen pelossa tukahduttaa aitoja tunteitaan ettei ilmaisisi niitä. Mutta se, mikä hänessä tukahtuu, pyrkii pintaan myöhemmässä elämässä ja vaikuttaa siihen, miten hän kohtelee omia lapsiaan.

Minä olen ollut äidilleni riesa. Eniten silloin kun olen ollut "hankala". Eli ilmaissut negatiivisia tunteitani, yrittänyt pitää omaa päätäni, tehnyt asioita, jotka eivät ole menneet äidin mielen mukaan. Äiti on ahdistunut, hermostunut ja syyttänyt näistä tunteistaan minua. Että minun takiani hän kärsii. Ikäänkuin kostanut. Suuttunut, hermostunut, yrittänyt kiukunilmaisuillaan vaimentaa tarpeitani. Ja minähän kilttinä lapsena olen pelännyt menettäväni äitini rakkauden, siis pelännyt, että jos jatkan, äiti vihaa minua. En siis saa näyttää tiettyjä toiveitani, tarpeitani ja tunteitani. Sallittuja ovat vain ne, jotka äiti hyväksyy, jotka eivät uhkaa häntä ja jotka sallivat hänen yhä rakastaa minua. Tietoinen äiti on tuskin koskaan ollut siitä, mistä syystä hänessä itsessään ovat tuollaiset ikävät tunteet virinneet minun yhteydessäni.

Muistan episodin. En muista enää syytä. Äiti on ehkä loukannut minua. Sivuuttanut tarpeeni. Torjunut. Lähestyn murrosikää. On myöhäinen ilta, muut ovat menneet nukkumaan. Äitikin. Minä jään itkemään keittiön pöydän ääreen. On paha olla. Kaipaisin kovasti äidiltä jotain hellää ilmaisua. Edes sääliä. Merkkiä siitä, että kipuni koskettaa häntä ja hän haluaisi auttaa minua ikävässä olossani. Olen ehkä uhmannut äitiä osoittamalla tunteita, joita hän ei ole kestänyt (vihaa, suuttumusta, harmia?). Itken äänekkäästi. En tiedä kuuleeko hän. Menee pitkän aikaa ja kyyneleet ehtivät jo kuivua. Jatkan surkeuden osoittamistani yhä, sillä en torjunnan pelossa osaisi suoraan ilmaistakaan mitä olen vailla. Lopulta äiti tulee makuuhuoneesta. Olen toiveikas, mutta samalla pelkään. Jatkan nyyhkytystä. Äiti torjuu minut jyrkästi. "Mitä sä täällä vielä ulvot ja valvotat muita. Mene nukkumaan." Ääni on ärsyyntynyt ja tyly. Ei pienenpientäkään merkkiä myötätunnosta. Ei vähäisintäkään yritystä ymmärtää mikä minua vaivaa tai mitä kaipaan.

Se oli viimeinen kerta, kun yritin hakea äidiltäni myötätuntoa. Sen jälkeen välimme ovat olleet etäiset. Se löi yhden naulan lisää äitisuhteeni arkkuun ja epäilemättä lapsuudessani on tapahtunut paljon vastaavanlaista torjuntaa, joka ei ole samalla lailla päässyt kärjistymään, koska olen rakkauden menettämisen pelossa taipunut ja mukautunut. Murrosikä luultavasti toi voimaa tunteiden ilmaisuun tuona kertana.

Tuolla kokemuksella saattaa olla yhteys siihen, että en koe ollenkaan oloani turvalliseksi itkeä julkisesti, järjestää minkäänlaista kohtausta, osoittaa negatiivisia tunteitani jne. Ja koen, että hyödynnän nykyistä parisuhdettani paljolti saadakseni kokea olevani hyväksytty itsenäni ja kokeakseni turvalliseksi ilmaista tunteitani. Siillä on omat nurjat puolensa. Jotta en kokisi olevani hylätty ja että mieheni yhä rakastaa, minun on vaikea kestää, että hänellä olisi harrastuksia, jotka vievät häntä pois luotani. Vaadin liikaa ja tämä osuus itsessäni vaatii vielä paljon työstämistä etenkin kun tulevaisuudessa mies luultavasti haluaa vielä jotain kodin ulkopuolista omaa harrastusta. (Toisaalta onneksi pääkohteenani on aikuinen mies ja tuon pienen kehittyvän lapsen suhteen on siltä pohjalta ehkä helpompi toimia paremmin.)

Totta helvetissä olen ollut vihainen ja katkerakin vanhemmiltani saamastani kohtelusta. Loukkauksista, ylimielisyydestä, torjunnasta (tosin en tiedä olenko uskaltanut riittävän voimakkaasti tuntea näitä.) Ja tuon kirjan luettuani ymmärrän vähän paremmin. Vaikka tuollaiset tapaukset ovat olleet merkittäviä kasvussani ja vaikuttaneet minuun huonosti, äiti ei ole toiminut niin ilkeyttään. Aivan kuten minä itsekään en ole ilmaissut aitoja tunteitani ja tarpeitani syntymästäni lähtien ilkeyttäni. Äitini tarpeita on hyvin todennäköisesti torjuttu hänen omassa lapsuudessaan myös. "Kasvatettu reippaaksi" tai mitä ikinä. Uskon sen ilman epäilyksen hiventäkään, kun olen isoäitini menoa seurannut. Sillä naisella on omat lapsuuden traumansa ja tämä sukupolvien kierre omana riesanaan, sekä tapana puhua ennen kuin ehtii syvemmin ajatella ja väärässähän ei voi myöntää olleensa, kun jotain on jo tehty.

Muistattehan, että minä olin suuresti odotettu ja toivottu lapsi. Äitini oli kuitenkin vasta 20-vuotias saadessaan minut ja lasta oli ehditty yrittää jo toista vuotta. En tiedä mitkä alkuperäiset motiivit ovat  olleet, mutta yksi mahdollinen selitys vauvankaipuuseen on saattanut olla se, että on saatu aikaan ihminen, joka varmasti äitiä rakastaa. Sehän on pienen lapsen elinehto rakastaa sitä, joka häntä hengissä pitää samalla kun hän on altis kehityksensä alkuvaiheessa kaikenlaisille vaikutteille ja manipulaatiolle. Samalla ehkä haluttu tarjota parempaa, kuin mitä itse on joutunut kokemaan ja sellaisesta toki pitää lapsen olla kiitollinen.

Ihannetilanteessa äiti luovuttaa itsensä lapsen käyttöön. Lapsi tarvitsee vanhemmalta varauksetonta hyväksyntää omana itsenään. Että äiti kestää ja sietää ja hyväksyy myös lapsen "negatiiviset" ominaisuudet ja tarpeet. Ei halveksuntaa, ei "kasvatusta" torjumalla ja paheksumalla lapsen aitoja tunteita ja tarpeita. Toki johdomukaiset rajat silloin kun ne lapsen turvallisuuden kannalta ovat tarpeen, mutta myös lupa antaa lapsen ilmaista harmiaan ja kiukkuaan rajoituksista. Aito anteeksipyyntö silloin kun vanhempi erehtyy käyttämään väärin asemaansa, loukkaa lasta tai jättää tämän tarpeet huomioimatta.

Jos lapsi ei saa "käyttää" vanhempaansa ammentaakseen tästä hyväksyntää itsetuntonsa tueksi,  vaan osa hänen tunteistaan tukahdutetaan varhain, hän helposti etsii myöhemmin elämässään jotain, mikä korvaisi menetyksen. Oma lapsi suo liiankin helpon mahdollisuuden käyttää toista ihmistä siihen, mihin olisi pitänyt voida käyttää omaa vanhempaa. Rakkaudenvajeesta kärsivä vanhempi vaatii lapselta rakkautta ja hänen on vaikea hyväksyä lapselta tunteita ja käytöstä, jotka eivät ilmaise rakkautta. Häntä pitää kunnioittaa, koska hän on aikuinen. Ei saa itkeä. Lapsen pitää olla kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä aikuinen hälle suvaitsee. Ja tämä tapahtuu siis tiedostamatta.

Minä tunnistan joiltain osin äitini vaikutusta itsessäni. Kun olen väsynyt ja lapseni ilmaisee kurjaa oloaan tai ei arvosta vaivaani tehtyäni hänelle ruokaa vaan kerta toisensa jälkeen sylkee kaiken ulos. Minua harmittaa, ahdistaa, raivostuttaa ja kiukuttaa. Ja aiemmin olen kyseenalaistamatta kokenut näiden tuntemusteni olevan lapsen syytä, josta johtuen olen tiuskinut ja ärissyt ja kiroillut lapseni kuullen ja osittain hänelle, pyrkinyt rankaisemaan siitä siksi, ettei minulla lapsena ollut mahdollisuutta laittaa äidilleni hanttiin kun koin, ettei minua arvostettu. Nyt ymmärrän, että todellakin se äsytys kumpuaa sieltä, mitä vaille itse olen pienenä jäänyt, aivan ikiomista sisäisistä ristiriidoistani. Sillä ainoa vaihtoehto ei ole reagoida aggressiolla ja turhautumalla lapseen tuollaisessa tilanteessa. Nyt voin tiedostaa, että ärsyyntyminen on aivan minun oma ongelmani ja lapsi on vain ärsyke, joka nostaa sen pintaan, jos sallin sen tulla. Sen sijaan nykyään annan lapseni päättää aivan rauhassa itse, miten paljon hän haluaa syödä ja mistä ruuista hän tykkää. Ja koska näen hänellä olevan täyden oikeuden siihen, minun on helpompi olla purkamatta omia vajeitani häneen. Nyt voin antaa hänelle luvan sylkeä pahaa ruokaa, enkä koe sitä enää loukkauksena itseäni vastaan.

Äitini suurin ongelma lienee se, ettei hänellä ole (minun nähdäkseni ainakaan vielä ollut) rohkeutta lähteä rankkaan tiedostamisprosessiin toisin kuin itse olen oppinut hyväksi olevan. Äiti piiloutuu ja pakenee aina vaan, mä yritän lähes aina mahdollisuuden tullen lähteä ongelmaa päin. Mutta koska varmasti olen paljolle sokea itsessäni, enkä osaa tiedostaa kaikkia vanhempieni aiheuttamia arpia, sama kierre varmasti jossain muodossa jatkuu lapsessani. Uskon kuitenkin, että suurelta osin pystyn katkaisemaan sitä kierrettä, mikä äitini puolen suvussa on kauan seurannut.  Ja uskon, että kun lapseni kasvavat aikuisiksi, pystyn heidän kanssaan keskustelemaan kasvatuksessani tekemistäni virheistä. En kuvittelekaan, että onnistuisin niin täydelleen, ettei mitään jäisi hampaankoloon. Mutta sitä ennen on edessä vielä monen monta kehitysvaihetta ja haastetta.

Lukekaa Millerin kirjoja! Minäkin luen lisää, kunhan käsiini saan ja toivon, että aiheesta avautuu lisää näkökulmia, muistoja, kehityksen paikkoja itsessäni.