Minusta tuntuu ihan hirveän pahalta joka kerran, kun joku aikuinen ihminen vähättelee aikuisten alkoholinkäytön vaikutuksia lapseen. "Ei se mitään tajua." "Se on tottunut tällaiseen." Onko se jotenkin hyvä, että lapsi tottuu läheistensä raskaaseen alkoholinkäyttöön?

Eräs tuttu on alkoholin suurkuluttaja ja on vaikea sanoa onko kyseessä alkoholismi. Kännissä on ihan vitun kivaa. Ja vapaa-aika käytetään useimmiten ryyppäämiseen ihan olan takaa. Vaimo ajaa autoa ja kyyditsee, kun isäntä juodessaan saa päähänsä lähteä maailmalle kyläilemään. Alle kouluikäinen lapsi seuraa mukana, kun ei sitä kotiinkaan voi jättää. Lapsi ruokitaan milloin mitenkin kyläillessä eikä ole harvassa ne kerrat, kun pieni on alkanut yöunilleen ulkona auton takapenkillä sillä aikaa, kun isällä on kyläilypaikassa vielä hyvä seurusteluhumala päällä. Vaimo saa useita kertoja käydä kehottamassa miestä, että nyt pitäisi lähteä kotiin, mutta viive lähtöön on suuri. Joskus muu perhe on istunut autossa lähemmäs tuntia odottaen, milloin isäntä olisi valmis lähtemään. Siinä ei perheen mielipidettä kysellä.

Miltä tuntuu lapsesta, kun vanhemman arvoasteikossa alkoholi on häntä tärkeämpi? Kun tärkeämpää on ottaa vielä vähän ryyppyä ja puhua lämpimikseen paskaa sen sijaan, että veisi oman pienen lapsensa omaan pehmoiseen sänkyynsä hyville unille. Että kuuntelisi perheensä tarpeita.

Entä silloin kun lasta pelottaa? Kun tuntuu siltä, että haluaa pois tieltä, kun aikuinen muuttuu oudoksi. Haluaisi sen tutun vanhemman takaisin. Ne arkiset turvalliset hyvänyön rituaalit. Kun menee yksin peiton alle ja teeskentelee nukkuvaa. Ei uskalla liikkua, ei osoittaa olevansa hereillä. Äiti saattaa hermostua jostakin ja tulla raivoamaan, että mikset sä saatanan penikka nuku. Humalaisena, raivoisana. Mistä sitä tietää mikä kerta se ottaa jotain kättä pidempää. Kuten on isäpuolta jo hakannut.

Lapsi huomaa kyllä. Melko pienikin lapsi aistii sen, että jotain on pielessä. Vanhempi on erilainen. Ja joitain pelottaa jo se. Ei siihen tarvita aina väkivaltaa, että pelottaa. Kun aikuinen ihminenkin saattaa mennä varuilleen huomatessaan seurassaan olijoiden humaltuvan. Kun ei tiedä enää  mitä se toinen saattaa tehdä estojen karatessa viinahöyryjen mukana. 

Lapsi kasvaessaan  usein toteuttaa malleja, joita on kotoa saanut. Väkivaltaisen juopon isän tytär saattaa löytää itsensä parisuhteesta väkivaltaisen ja juopon miehen kanssa ja hyväksyy sen, sillä katselihan äitikin isää vuosikausia. Kaikki eivät hoksaa syy-yhteyksiä, eivätkä osaa murtaa sukupolvelta toiselle periytyneitä malleja. Sillä onhan se normaalia, mikä on ollut elämässään läsnä alusta asti.

Ja sitten on niitä onnellisia tapauksia, jotka tiedostavat aiempien sukupolvien virheet, tunnistavat piirteet itsessään ja pyrkivät parempaan. Kaikilla lienee tämän asian suhteen tekemistä, sillä tuskin kenenkään vanhemmat ovat osanneet toimia täydellisesti ja toisaalta se, mikä on saattanut vanhempien suhteessa toimia, ei toimikaan enää lapsen suhteissa ja päinvastoin.

Kyse voi olla ihan pienistäkin asioista. Nainen käy jääkaapilla ja huomaa maidon olevan lopussa ja kertoo asian miehelleen ajatellen, että jospa jompikumpi muistaisi sen huomenna kaupassa. Mies ottaa kommentin arvosteluna, moitteena siitä, ettei hän ole huomannut maidon loppumista ja korjannut tilannetta. Miehen äiti käytti miehen lapsuudessa neutraaleja ilmaisuja vihjaillakseen miehen isälle siitä, mitä tämä oli taas tehnyt väärin. "Sukat on pyykkikorin vieressä", merkitsevä ääni ja painava katse. Pojan parisuhteessa tämän saman kaavan olettaminen saa aikaan harmia ja riitaa.

Miten mahtaa suurkuluttajamiehen pojalle käydä. Uskooko hän isompana, ettei ilman viinaa ole hauskaa? Etsiikö hän tyttöystävän, joka nöyränä sietää hänen temppujaan ja hoitaa kotia? Joka kasvattaa yksin lapset? Lähdetäänkö vapaa-ajalla aina kyläilemään, koska kotona ei ole hyvä olla? Luoko hän ikinä omiin lapsiinsa läheistä suhdetta? Johtaako hänen tiensä alkoholismiin? Ei välttämättä, mutta todennäköisesti hän jossain määrin toistaa vanhempiensa elämää.

Millaisia huonoja asenteita, tottumuksia ja perinteitä itse tunnistat toteuttavasi elämässäsi, parisuhteessasi, vanhempana vain siksi, että opit ne lapsuudenkodista? Minä olin äidilleni rasittava riesa ja kun oma poikani on vaativa ja minä väsynyt, kuulen kuinka äitini puhuu lävitseni kohdellessani poikaa kuin maailman rasittavinta kiusankappaletta. Pyrin siitä epätoivoisesti pois. Minulla on ihana lapsi, joka ei ansaitse tulla kohdelluksi huonosti vain siksi, että äitinsä sai omassa lapsuudessaan töykeää kohtelua. Edistyn kyllä, mutta tunnen putoavani tyhjän päälle. Miten minun sitten pitäisi toimia sellaisissa tilanteissa? Missä määrin tunteiden tuulettaminen on ok? Mikä lapselle olisi paras? Ja koska oman vanhemman malli oli toimimaton, pitää asia selvittää itse. Ei se helppoa ole, mutta mahdollista kyllä.