Jokunen viikko sitten havahduin huomaamaan miten älyttömän vähän ajatuksia olen äitiini uhrannut tämän vuoden puolella. Tuntuu, että oma suhde häneen alkaa jollain tasolla olla käsitelty. Että on melkoisen yhdentekevää, että mitä se ihminen puuhaa tai miettii.Olisinhan voinut vaikka kuinka märehtiä ja miettiä sitä, että mitä se tästä raskaudestakin on puhunut ihmisille saatuaan tietää ja paljonko sitä on risonut ja miten pahasti meiät haukkunut, mutta ei. Ei ole kiinnostanut ollenkaan. Pikkusisko siellä nyt yhä joutuu elämään vaikutusvallassaan, mutta kun ei ole ikäviä uutisia kuulunut, niin täytyy vain toivoa, että siellä edes jossain kunnossa asiat olisivat.

Isäni kanssa emme ole ihan suoraan puhuneet asiasta, mutta huokailuistaan päättelen, että hän saattaa ajatella, että olisin äidilleni jotain velkaa siitä, että hän on äitini. Että edes siksi pitäisi pitää yhteyttä. Edes jossain määrin. Tai että on jotenkin kohtuutonta olla olematta yhteyksissä kun on lapsenlapsiakin. Ja minä kun en oikein millään ymmärrä, että pitäisi pitää yhteyttä ihan vaan pelkän sukulaisuussuhteen takia. Ei siihen muuta syytä olisi. Mikä ihme siinä sukulaisuussuhteessa on, joka sellaista vaatisi. Ja vaikka mietin asiaa siltä kannalta, että mitäs jos omat lapseni joskus päättäisivätkin, että eivät halua olla kanssani tekemisissä, niin ei sekään saa mieltäni muuttumaan. Olisihan se ikävää, jos lapseni kokisivat, että yhteydenpidosta minuun olisi enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta siinä kohtaa pitäisi sitten vakavasti tuijotella peiliin. Mitä taas äitini ei oikein tee.

Uusin esimerkki siitä, ettei mitään ongelmia siinä taloudessa myönnetä, tuli siskolta tänään. Hankkivat pari vuotta sitten saksanpaimenkoiran pennun ja niinhän siinä on käynyt kuten jo silloin aikanaan arveltiin. Eivät osaa koiraa kouluttaa. Pikkusisko on siskon avulla saanut koiraan jotain otetta, mutta äitini ja miehensä oikeastaan pelkäävät koiraa. Kohtelevat epäjohdonmukaisesti ja koira kokee olevansa lauman ylin. Äiti kulkee ratsastusraipan kanssa koiran kanssa lenkillä, kun ilman ei uskalla ja lähiympäristön ihmiset pelkäävät kulkea ohi kun koira on vapaana. Äidin mies oli jäykkäkouristuspiikin joutunut hakemaan kun koira oli purrut. Ja jos heiltä kysytään, niin koiran kanssa menee ihan loistavasti ja mitään ongelmia ei ole. Sisko sanoi aikovansa ilmoittaa koiran kasvattajalle, josko mahdollisesti kävisi hakemassa koiran pois ennen kuin kukaan ihan oikeasti loukkaa siellä itsensä. Sisko jotain koirista tajuaa ja on sitä mieltä, että vika ei ole koirassa, vaan onnettomassa "koulutuksessa". Ihan nimettömästi sisko aikoi ilmoitella, kun jos äiti saa tietää, niin siitähän seuraa taas hepuli. Hänen elämäänsä ilkeydellä puututaan ja kiusaa tehdään ja blabla. Sama virsi kesät talvet. Koko uutisesta tuli lähinnä sellainen olo, että hyvä vaan kun ei olla tekemisissä. Ei tarvi lapsiakaan vaarantaa viemällä sellaisen koiran lähettyville sukulaisuusvelvollisuudesta tms. Kun nyt vaan siihen koira-asiaan tulisi joku tolkku ennen kuin koira käy pikkusiskoon kiinni tai johonkuhun ulkopuoliseen.