Asioiden käyminen läpi uudestaan mielessään ja muistoja kaivellen on rankkaa. Kohdata kaikki ne ikävät asiat matkan varrelta. Torstain jälkeen en ole välittänyt tehdä ruokaa kuin juuri sen verran, että nälkää saa lykättyä. Kyllä tämä tästä. Osittain kirjoitan selvittääkseni ajatuksiani, laittaakseni muistiin asioita, joiden ei ole hyvä tässä vaiheessa unohtua, ehkä hoksatakseni uutta, päästäkseni sinuiksi äitisuhteitteni kanssa. Ja yksi tärkeä osa-alue on henkisen tuen saanti. Olen vuosikaudet ollut passiivinen, seurannut sivusta ja huokaillut lähinnä itsekseni. Nyt kun lähden aktiiviseen taistoon, on tärkeää, että saan tukea. Se antaa lisää voimaa, vaikka kuinka tietäisikin, että on tekemässä oikein. Sillä vastavoima on suuri. Sosiaaliviranomaisista en tiedä, mitä pystyvät tällaisessa tilanteessa tekemään, onko heillä valtuuksia ja miten paha tilanteen pitää olla, että ymmärtävät puuttua. Torpedoiko se, että äidin nykyinen mies ei juo, sen että he näkisivät mitään syytä pelastaa pikkusisko äidiltä. Sillä siellähän on aina yksi aikuinen selvinpäin. Tuntuu, että tässä ei riitä, että taistelee pelkästään äitiä vastaan.

Olen kiitollinen kommenteista, tuesta, ajatuksista. Toivoinkin, että tästä seuraisi tällaista hyötyä. Pyydän sitä lisää.

Senkin haluan vielä sanoa, että kirjoitukseni saattavat olla melko negatiivisesti värittyneitä. Keskityn helposti vain niihin ikäviin asioihin, mikä antaa asioiden kulusta kurjan kuvan. Yritän ehkä jossain vaiheessa vielä kaivaa esiin positiivisia asioita. Myöhemmin.