Käsite äiti on mulle melko ristiriitainen. Toisaalta se tuo mieleen monenlaisia asioita, henkilökuvia. Pullantuoksuinen pyylevä leppoisa nainen, lempeä ja lämmin. Jonkinlainen ihannekuva ehkä yleisemmin. Yleisesti kun puhutaan äideistä, mielessäni on kuva jälkikasvustaan välittävästä emosta, jolle lastensa hyvinvointi on erityisen tärkeää. Jolle jälkikasvu ei ole riesa vaan rikkaus.

Oma äitiyteni on sekoitus ihanteita ja käytäntöä. On päämääriä, pyrkimystä kehittyä ja maanläheisyyttä. Ei juurikaan pyylevyyttä enkä tykkää leipoa. Miellän itseni ehkä enemmän vanhemmaksi kuin äidiksi, vaikka sitä nimitystä esikoinen jo taajaan ilmoille ääntää. Vanhemmaksi siksi, että musta tuntuu, että olen joutunut äitiyteeni lähtemään tavallaan tyhjästä. Että minulla ei ole ollut omasta äidistäni roolimallia, jota olisin missään määrin halunnut seurata. Sen sijaan isäni jalanjälkiä voin useammassakin kohtaa pyrkiä seuraamaan.

Nyt kun omaa äitiyttäni on takana jo reilut kaksi vuotta, alkaa mielessäni emotionaalisesti erkaantua äitiys äidistäni. En koe häntä enää äidikseni, vaikka tiedän hänen sitä periaatteessa olevan. Mulle äitiys merkitsee omakohtaisesti nyt hyvin erilaista tapaa elää lasten kanssa, kuin mitä äitini kanssa itse lapsena pääsin kokemaan. Kun ajattelen häntä, hän ei tunnu äidiltä. Enemmänkin melko vieraalta ihmiseltä. Lyhytpinnaiselta naiselta, jonka kanssa olosuhteiden vuoksi elin toistakymmentä vuotta. Ihmiseltä, joka on aina ollut etäinen ja tietyllä tavalla vieras. Mä en muista äitini pitäneen mua koskaan sylissä. Hellittelypuheita olen kuullut häneltä vain kun on ollut päissään, eikä se ole tuntunut hyvältä. Hiukkaakaan syvällistä ajatustenvaihtoa ei ole välillämme oikein koskaan ollut. En ole kokenut tulleeni kuulluksi hänen kanssaan. En ole kokenut koskaan, että olisin tärkeä ja rakas. Jokin riesa. Meillä on albumissa kuva, jossa siskon kanssa peuhaamme äidin kanssa lattialla ja näytämme kaikki nauravan. Mä en yhtään tavoita sellaista tunnetta, että äidin kanssa on joskus ollut hauskaa. Vai onko se siinä kuvassa jo hieman hiprakassa. Ei pysty sanomaan. Tyypillisin tunnemuistikuvani suhteestani äitiin on se, että pitää olla kiltisti, ettei se suutu. Paljonhan se on tehnyt meidän eteemme. Vienyt retkille, hoitanut kotia, pyykännyt ja puunannut. En minä sillä. Olennaisinta vain minusta on se, millainen yhteys vanhemman ja lapsen välillä on ollut. Minusta tuntuu, että minun ja äitini välillä henkinen yhteys on ollut aina olematon.

Mulle on tärkeää oppia tuntemaan kasvavat lapseni persoonina, kuunnella ja kuulla heitä päivittäin, olla tutkalla heidän elämästään, tunteistaan, vaiheistaan. Olla heille läsnä aitona itsenäni. Pitää heidän kanssaan yllä niin aitoa ihmissuhdetta kun vain voin. Kunnioittaa heitä ihmisinä. Silittää, helliä, halia ja sylitellä. Meillä on kotona nyt vauva ja tahtoikäinen, päivät täynnä työtä ja tekemistä. Ja musta tuntuu, että vaikka onkin raskasta, tämä on myös hyvin antoisaa aikaa. Mulle on etuoikeus saada olla läsnä tukemassa kahden ihmisen kasvua kohti aikuisuutta, vaikka täydellistä äitiä ei saa minustakaan. Enkä ajattele, että he olisivat vaivannäöstäni minulle mitään velkaa koskaan.

Voisikohan sitä sopia oman äitinsä kanssa, että jätetään se sukulaisuussuhde pois. Että ole sinä mummo lapsilleni, mutta äitiä minä en kaipaa. Vai onko se verisin loukkaus ikinä noin yleisesti. Minä kun alan asettua sille kannalle, että voisin kuvitella olevani äitini kanssa jossain tekemisissä, jos hän voisi ajatella minut kenenä tahansa ihmisenä, ei tyttärenä ja minä voisin ajatella hänet ihan vaan ihmisenä äidin sijaan. Tuntuu, että tuo sukulaisuussuhde on välillämme pelkkä rasite. Että se ei tuo mitään hyvää mukanaan. Mutta kun vain pääsisi johonkin päätökseen siitä, millainen merkitys hänellä olisi todennäköisimmin lasteni elämässä, olisi helpompi päättää noin yleensä mitä tehdä. Se kun on aika hankala tilanne, jos minä en halua äitini kanssa olla tekemisissä, mutta jostain syytä lasten takia pitäisi. Sellaisessa tilanteessa haluaisin olla varma, että lapsille kyseessä olisi positiivinen ihmissuhde, jotta voisin sellaisen tilanteen kanssa elää. Pystyisikö hän luomaan hyvää suhdetta lapsenlapsiinsa vai jäisikö hän heille etäiseksi hahmoksi, vaikka tekemisissä oltaisiinkin. Vaikea sanoa. Jälkimmäinen vaihtoehto ei tällä hetkellä ehkä olisi sen arvoista.