Äiti eli eron jälkeen sinkkuelämää noin vuoden. Hän kävi kotona meitä katsomassa ja me kyläilimme hänen vaihtuvissa asunnoissaan. Minä olin äidille vihainen. Minut oli jätetty, hylätty. Löysin kerran äidin kirjoittaman kirjeen meiltä kotoa, jossa äiti haukkui isäni siitä, että on kääntänyt minun häntä vastaan. Hermostuin, soitin 14-vuotiaan vimmassani äidille ja kiukkuisena selvitin, että minullakin on ihan omat aivot, että en minä ole mikään sätkynukke, jota iskä pyörittää, vaan inhoan häntä ihan itse. Ylpeyteni älykkyydestäni koki silloin kolauksen. Isä puhui minulle kuin aikuiselle, äiti puhui kuin en ymmärtäisi mitään.

Äiti oli sairaalassa. Isä sanoi, että äiti on siellä huilaamassa. Enempää meille lapsille ei kerrottu. Kävimme katsomassa äitiä. Tunnelma oli vaivautunut. Isä vaitonainen, äiti kauhtuneenpunaisissa sairaalavaatteissa ja tohveleissa. Kävelimme sairaalan kahvilaan limpparille. Siellä kasvoi suuri sitruunapuu, jossa oli yksi iso keltainen sitruuna.

Äidillä oli uusi miesystävä. Olin hänen luonaan käymässä ja pysyttelin visusti eri huoneessa, kuin missä nämä kaksi istuivat sylikkäin kuin teinit. Siinä oli silloin jo jotain hirveän vaivaannuttavaa ja teennäistä siinä touhussa. Se mies oli äidin mielestä liiaksi vielä kiinni omassa äidissään, joten äiti lemppasi hänet jossain vaiheessa. Jotain muutakin sutinaa äidillä taisi olla.

Sitten jossain vaiheessa pikkusiskon isä oli iskenyt silmänsä äitiin ja äiti esitteli hänet lapsille, vaikka ei itsekään tiennyt tykkääkö tästä vai ei. Kuulin, miten kysyi mummoltani neuvoa, että eikö tuo kannattaisi ottaa, kun se niin sitkeästi pyörii ympärillä ja että eikös niitä parhaita juttuja ole ne, jotka alkavat hitaasti.

Minusta pikkusiskon isä oli tyhmä ja vain ja ainoastaan tyhmä. En voinut käsittää, että minun äitini haluaa olla jonkun noin tyhmän kanssa. Miksei äiti etsi jotakuta fiksua? Siihen aikaan minulla oli kuitenkin vielä jotenkin ihannoitu kuva äidistäni ja toisaalta ei äidillä ollut siihen mennessä edes ilmennyt suuria ongelmia. Eli kuvittelin, että tottakai äiti voisi ottaa miehekseen jonkun fiksunkin, ihan kuin oli tehnyt isän kanssa.

Minä kapinoin murrosiän tuomalla tarmolla. En käynyt äidin luona kylässä, en puhunut uudelle miehelleen. Kun saimme kutsun häihin, en mennyt. En halunnut olla paikalla todistamassa, kun äiti tekee sellaisen virheen.

Sitten eräänä syksyisenä iltana äiti soitti. Heille on tulossa vauva. Myöhemmin selvisi, että tyttö. Äiti oli ollut lapsivesipunktiossa korkean ikänsä tähden ja normaalien kromosomien lisäksi oli selvinnyt lapsen sukupuoli.

Äiti poltti raskausajan normaaliin tapaan, kärsi närästyksestä ja painonsa nousi vain pari kiloa. Äiti asui aivan lukioni vieressä ja silloin tällöin vietin hyppytunteja siellä. Pakko oli alkaa sietää äidin miestä. Sitten syntyi pikkusisko. Lapsen sisarina saimme käydä sairaalassa katsomassa. Vaivautunutta. Emme osanneet sanoa mitään. Äidin maha oli vielä venynyt ja iso. Pikkusisko nukkui. Näytti ihan yhtä rumalta kuin vastasyntyneet yleensäkin.

Pikkusisko kiehtoi. Tein listan nimistä, jotka sopisivat tytölle ja nimistä, jotka eivät sopineet ja vein äidille. En silloin yhtään tajunnut, että sellainenkin voisi loukata. Äiti ei loukkaantumisiaan päällepäin näyttänyt. Selän takana puhisee kyllä ja lietsoo itseään vihaan. Ristiäisissä olin läsnä.

Pikkusisko oli vaativa vauva, kärsi ilmeisimmin koliikista, sillä ei nukkunut, vaan huusi kaiket yöt. Tämänkin on sisko vasta kertonut jälkeenpäin. En muista äidin siitä sanoneen silloin aikanaan. Luonnollisesti sellainen väsyttää, mutta rajansa kaikella.

Kerran taas poikkesin koulun jälkeen äidin luona. Läsnä oli kaksi vierasta naista. Istuivat pöydän ääressä ja joivat kahvia. Istuin nojatuoliin lukemaan Aku Ankkaa, enkä kuunnellut. Kun tädit olivat lähteneet, äiti ei olisi ensin suostunut kertomaan, keitä olivat. Kyselin uudestaan, kunnes kertoi. Sosiaalitanttoja. Äidin kertoman mukaan pikkusiskon isä oli aivan turhaan pelästynyt, kun äitiä oli vähän väsyttänyt ja ottanut tytön ja lähtenyt pois kotoa, mennyt puhumaan sosiaalitantoille. Valehdellut niille kaikkea ja nyt ne sekaantuvat äidin elämään ja asioihin ihan turhaan.

Äidin mielestä tytön isä oli se, joka oli toiminut typerästi, ollut idiootti, tehnyt väärin mennessään sotkemaan ulkopuolisia mukaan. Olin silloin nuori ja vaikka en oikein tiennyt uskoako äidin selityksiä, en oikein osannut keksiä miten muutenkaan asiat olisivat menneet. Nyt jälkiviisaana voisin kuvitella, että äidillä on mennyt hermot, ottanut ehkä vähän kaljaakin, kun se saatanan kakara ei voi nukkua. Uhkaillut joko miestä tai lasta jollain, heitän parvekkeelta, tapan, jotain vastaavaa. Mies on aivan oikein pelästynyt ja tehnyt fiksusti mennessään hakemaan apua. Mutta lopulta äiti on saanut miehen nujerrettua. Uskotellut kaikille kaiken olevan hyvin, väittänyt miehen ylireagoineen, hoitanut asiat niin, että viranomaiset ovat lopulta jättäneet rauhaan. Mitä tämä viestittää miehelle? Avun hakeminen on turhaa, äiti torpedoi sellaiset yritykset, eikä viranomaisiinkaan voi luottaa. Eivät auta.

Pikkusiskon ollessa vähän reilu kaksivuotias, hoidan häntä kesällä noin kuukauden ajan. Äiti maksaa kotihoidontuet suoraan minulle. Lapsesta huomaa, että äidin periksiantamiskasvatus on voimissaan. Että äiti ei vieläkään osaa käyttää muita rangaistuksia, kuin omaa hermostumistaan. Lapsi heittää pöytätabletin lattialle. Aloitan taistelun. Tyttö nostaa tabletin itse. Tyttö ei suostu. En anna periksi. Rauhallisesti vaadin tyttöä nostamaan tabletin. Menee tunti. Välillä istumme olohuoneessa sylikkäin, silitän ja halaan. Tyttö itkee harmiaan. Vaadin silti. Lopulta nostamme tabletin yhdessä. Seuraavana päivänä tabletti lentää taas lattialle, mutta tyttö nostaa pienen tahtojen taistelun jälkeen tabletin itse. Sen jälkeen se pysyy pöydällä. Äidistä ei tällaiseen ole. Jos äidin läsnäollessa vaadin lapselta käytötapoja, äiti puuttuu heti asiaan. "Älä itketä sitä lasta!"

Sen kesän jälkeen minä muutan satojen kilometrien päähän opiskelemaan. Käyn kotiseudulla noin kerran kuukaudessa, mutta välit pikkusiskoon alkavat väjäämättä etääntyä.

Sisar käy äidin luona usein ja pääsee seuraamaan lähempää perheen elämää. Kuulen niiden parin vuoden aikana ikäviä juttuja. Tappeluita, riitoja. Yhtenä keväänä seisomme alkukodin pihassa isän kanssa. Murheellisina. Äiti juo ja tappelee. Sitä ahdistaa jokin kovin. Isä sanoo, että keväät ovat äidille vaikeita. On selvä sykli. Hiljaa itsekseni mietin, että voi kunpa pikkusiskon saisi sieltä pois. Mitenköhän minä saisin sen itselleni. Ettei sen tarvitsisi siellä olla.

Myöhemmin sisko kertoo, että niiden vuosien aikana äiti ja tytön isä ottivat yhteen rajusti. Kerran olivat jopa saaneet rikottua kaljatuopin lastensänkyyn, jossa sisar paraikaa nukkui. Lähibubissa käynti oli tärkeää. Välillä pyysivät siskon kylään lapsenvahdiksi ja menivät yhdessä. Välillä äiti kutsui siskon kylään ja yritti saada vahtimaan pikkusiskoa, että pääsisi itse baariin. Minulta kysyi vastaavaa kerran, mutta laitoin niin vahvasti hanttiin, ettei äiti toista kertaa kysynyt. Kerran tytön isä sammui rappukäytävään ja äiti soitti poliisit. Alkoholi oli läsnä molempien vanhempien elämässä. Äidin siksi, koska ilman ei voinut olla ja tytön isän siksi, ettei tuo osannut sitä kyseenalaistaa. Ei ole mikään ruudinkeksijä. Tytön isällä ei ole mitään edellytyksiä yrittääkään pitää äitiä aisoissa. Ei riittävästi älyä sellaiseen.

Äiti haukkui tytön isää jatkuvasti. Halveksi. Mies ei osannut tehdä mitään oikein. Äiti ei antanut siihen tilaisuutta. Niin tai näin, aina väärinpäin.

Syksyllä 2004 äiti mursi kätensä matkalla baarista kotiin. Pyöräteline oli tullut tielle. Äiti laittoi minulle tekstiviestin, että täytyy varmaan ruvet absolutistiksi niiku säki. Vastasin, että todellakin. Käytännössä ei mitään toivoa.