Kun aloitin tämän prosessin, eli alunperin katkesi se viimeinenkin korsi ja toin äitini todellista puolta julkiseksi, minusta tuntui, ettei minusta kuitenkaan tunnu mitenkään erityisen voimakkaasti miltään. Toki suututti ja harmitti jne, mutta en osannut niitä hirveästi tunnistaa. Ja kun kommenteissa pyydettiin ilmaisemaan rohkeasti tuskaa tai antaa vihan tulla, vai miten se nyt menikään kirjaimellisesti, minä ihmettelin. Minähän tässä olen säästynyt paljolta jo sillä, että äidin alkoholismi lähti reilusti pahempaan vasta sen jälkeen, kun ei enää asunut välittömässä läheisyydessäni. Minä en ole kertaakaan joutunut katsomaan hänen riehumistaan koskaan esimerkiksi.

Mutta samaan aikaan minulta meni ruokahalu. Ruuanlaitto ei olisi voinut enää vähempää kiinnostaa. Saatoin yhden päivän aikana juoda kaksi maitokaakaota, kunnes mies tuli kotiin ja teki jotain kunnollista nenäni eteen. Kyllä se sittenkin oli rankka prosessi. Minä vain reagoin siihen hieman epäsuorasti. Lapsi toki sai ruokansa.

Samaan saumaan osui pitkä ja piinaava väsymys lapsen levottomista öistä. Nukuin korkeintaan parin tunnin pätkissä kaikki yöni. Lopulta en enää jaksanut (vanhat tutut masennusoireet alkoivat pyrkiä pintaan) ja unikoulun avulla (ei yksin huutamaan jättämistä, vaan syliä rinnankaipuuseen ja pettymykseen) saimme aikaan vähän ehjempiä öitä.

Millerin ajatuksiin perehdyttyäni olen alkanut kokea itsessäni isoja muutoksia. Moni elämässäni ongelmallisena kokemani asia, lähinnä siis minussa itsessäni, on alkanut saada taakseen loogista selitystä. Jos ensimmäinen askel on tiedostaa ongelmat, seuraava on ymmärtää niiden syitä ja taustoja. Ja todella moneen kohtaan tässä on ollut nyt radikaali apu. Sellaisiinkin, joita olen selvittämättöminä yrittänyt pohtia vuosikausia.

Ja lapseni. Tärkein muutos on tapahtumassa suhtautumisessani häneen. Kun olen alkanut ymmärtää, mistä lapsen "aiheuttamat" negatiiviset tunteeni oikeasti ovat peräisin, minun on nyt mahdollista katsoa häntä aivan uusin silmin. Aivan alusta asti minulla on ollut aavistus siitä, että en ole rakastanut lastani aivan niin paljon, kuin voisi olla mahdollista. Mutta en ole ymmärtänyt mikä laittaa vastaan ja mitä sille voisi tehdä. Nyt pystyn paremmin näkemään lapseni ainutlaatuisena ihanana itsenään kaikkinen erilaisine ominaisuuksineen ja suhtautumaan häneen rakkaudella silloinkin kun hän ilmaisee kurjia tuntemuksiaan. Se tunne on hetkittäin lähes pakahduttava ja monenmonta kertaa olen nyt viime päivinä hokenut miehelleni sitä, miten ihana lapsi meillä on.

Ilman tuon teorian tuomia oivalluksia, lapsi olisi yhä elämässäni asia, joka verottaa voimavarojani. Nyt minusta tuntuu, että voin jopa alkaa ammentaa suhteestani lapseen voimaa, vaikka lapsi itse ei ole muuttunut mihinkään.

Itsetutkiskelu ja asioiden analysointi ei ole uutta minulle. Sen olen jo varhaisella aikuisiälläni todennut hyvin tärkeäksi tavaksi toimia, jos haluaa elää onnellisena. Ja tällaiset läpimurrot tuovat ihan hirmuisen suurta nautintoa ja tyydytystä vaikka niihin pääsy vaatisikin kipeiden asioiden läpikäymistä ja surua. Nytkin parina päivänä olen useampaan otteeseen itkenyt ja surrut tragedioita elämässäni, mutta kyynelistä huolimatta se on ollut hyvää, helpottavaa ja vapauttavaa itkua.

Tämä on hyvä ja tarpeellinen tapa elää elämäänsä ja minua surettavat ihmiset, jotka kehottavat pinnallisiin ratkaisuihin tyyliin: "ota itseäsi niskasta kiinni, mene ulos ja ole tyytyväinen, lakkaa analysoimasta". Se surettaa heidän itsensä takia. Olen läheltä katsonut kauan, kun esimerkiksi äiti on mennyt, tehnyt yrittänyt olla tyytyväinen kohtaamatta oman elämäsnä ongelmia, pystymättä analysoimaan niitä halki ja se ei ole kaunis tie. Isäni taas on ilmaissut tyhjyyden ja tarpeettomuuden tunteita nyt lähestyessään eläkeikää, sillä hänkään ei ole osannut kovin lujasti lähteä tutkailemaan omia vikojaan ja ongelmiaan. Voisi kuvitella, että kieltäminen ja karkuun juokseminen on helpompi tapa, mutta se kostautuu. Moni muu kuin äitini ehkä selviää siitä pienemmin vammoin ja vähemmän rajuin ongelmin, mutta kenellekään en voi sellaista asennoitumista suositella. Vaikka tämä ei sitten tasan ole lasten leikkiä tämäkään, mutta se helpottaa kuitenkin paljon pysyvämmin seurauksin. Pahoittelut siis edellisen postaukseni toiselle kommentoijalle. Tarkoitit varmasti vilpittömästi hyvää sanoillasi, mutta en voi neuvojasi seurata. Sen sijaan aivan valtavan suuri kiitos ensimmäiselle kommentoijalle. Kannustus tuli viime yönä aivan oikeaan saumaan ja sai aikaan suuren liikuttuneen itkunryöpsähdyksen.