Olen lukenut omaa perhettä mielessä pitäen muutamia erinomaisia kasvatuskirjoja ja lukemisen sivutuotteena peilaillut vanhempieni antamaa kasvatusta. Isäni on tavallaan ollut melko valistunut kasvattajana ja on monta asiaa osannut tehdä hyvin, mutta toiset osa-alueet ovat jääneet hyvin vaillinaisiksi. Kuitenkin onnistunut siinä tavoitteessa, jonka minä olen asettanut itselleni omien lasteni suhteen. Eli pyrin siihen, että kun poikaseni lentävät pesästä, heillä olisi muut syyt tulla käymään vanhempiaan katsomassa kuin velvollisuus ja/tai raha/materiaaalinen hyöty.

Kirjoja lukiessa omakohtaisestikin koin sen, miten vaikeaa on toimia oikein lasten kanssa, jos ei ole hajuakaan miten oikein toimitaan. Ja vielä paljon vaikeammaksi varmasti tekee asian se, jos ei ole oman itsensä kanssa sinut. Minun näkökulmastani äidilläni on aina ollut ongelmia itsensä kanssa, tunnustaa olevansa millainen on, hyväksyä se. Ja jos ei oikein osaa hyväksyä itseään, on vaikea hyväksyä muita ja sen kyllä äidistä huomaa. Muistaakseni olen tainnut useampaan otteeseen mainita miten ahkerasti hän arvostelee muita ihmisiä. Ja kun ei ole itsensä kanssa sinut, on hyvin vaikea olla hyvä vanhempi. Jos ei salli itselleen olla omanlaisensa aito persoona, on hyvin vaikea, ellei mahdotontakin olla sellainen muiden ihmisten kanssa. Ja kun siihen päälle ei tiedä taikka ymmärrä sitä, miten lasten kasvua pystyisi parhaiten tukemaan, käy  rakentava kasvatus vaikeaksi ja lopputulos on sitten mitä on.

Jossain määrin mulle tuli anteeksiannon tunne. Että vihdoin ymmärrän niitä syitä, miksi asiat ovat menneet meidän lasten suhteen niin kuin on menneet. Että se aiempi viha on alkanut haihtua. En mä vieläkään hyväksy lähellekään kaikkea mitä siellä huushollissa on tehty. Mut en mä osaa enää vihatakaan. Sen sijaan mä en vieläkään ole päässyt mihinkään ratkaisuun yhteydenpidon suhteen. Miten olisi paras toimia. Onko yhteydenpito äitiini uhka lapsilleni nyt tai tulevaisuudessa. Mitä siitä voisi seurata. Voisiko siitä olla pojille iloakin? En ole tehnyt mitään lopullista päätöstä. Ja niin kauan kun en ole osannut muodostaa mielipidettäni miten olisi parasta hoitaa äitisuhdettani, mun on vaikea vastata esikoiselle, joka kysyy valokuva-albumissa äitini kuvan nähdessään, että kuka tuo on. Mitä vastaan? Toinen mummo? Etunimellään? Äidin äiti?

Mua ei vieläkään huvittaisi olla äitini kanssa tekemisissä. Ei vaan tunnetasolla kiinnosta. Mutta äitini ilmeisesti haluaisi jossain määrin ainakin olla yhteyksissä lapsenlapsiinsa. Keväällä lähetti paketin, jossa oli jotain halpissälää lapsille. En ole vieläkään kiittänyt paketista. En ole osannut. Jotenkin pelottaa sanoa sille suunnalle yhtään mitään, ettei toinen innostu ahdistelemaan enemmänkin yhteydenotoilla. Enkä minä haluaisi käskeä lopettamaan ennen kuin olen varma mitä haluan.

Ja se koira. Sisko kertoi, että on purrut jo äidin miestä ja veljeä ja jotain ohikulkijaa ja uhitellut pikkusiskon kavereille. Tytön kaverit eivät käy enää juurikaan kylässä, eivätkä ihmiset uskalla kulkea tiellä ohi. Minä en missään tapauksessa veisi lapsiani sellaisen koiran lähelle tai menisi itse. Niin kauan kuin koira ei ole aisoissa. Sisko ei ollut saanut selvitettyä kasvattajan yhteystietoja. Ehdotin, josko jonkun toisen kasvattamansa koiran omistajilta saisi.

On vaikea pitää pikkusiskoon yhteyttä, kun tytöstä on niin vieraantunut. Monta vuotta olen ollut kaukana ja ollaan nähty hyvin vähän. Kahden pienen lapsen kanssa elämä on hyvin työntäyteistä. Harmittaa olla omasta siskostaan näin etäällä paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Tyttökin varmaan pitää minua melko vieraana ihmisenä jo.