Takana ovat hautajaiset. Eivät äitini, vaan toisen sukulaisen. Pikkusisko oli kovin itsensä oloinen sen vähän, mitä hänen kanssaan ehdin olla tekemisissä. Hiljainen, ujo ja välttelevä. Enpä paljoa muuta siellä ihmisten ilmoilla odottanutkaan. Samalla taas konkretisoitui mielessäni se, miten suuri etäisyys välillämme on ja miten hankalaa se asioista tekee. Miten kaukaisina kilometritkin meitä pitävät. Vein tytölle tuliaisia. Syksyllä lähettämäni oloasu oli kuulemma ollut kovasti mieleen, mutta harmi kyllä liian pieni. Täytyy katsella jos jokin vastaava löytyisi vielä. Sisko kertoi, että tyttö ei enää itke ja mene pahoilla mielin kotiinsa, kuten viime vuonna vielä. Ehkä siellä tosiaan on asiat rauhoittuneet. Kovin on vaikea sanoa.

Minä haluan yhä pitää selvää etäisyyttä äitiini. Ainakin toistaiseksi. Äiti yritti kirkon pihalla moikata, mutta väistin. Isäni oli sitä mieltä, että pallo on nyt sen suhteen minulla. Ei tuo minua haittaisi. Olisi ainakin rauha sulatella asiaa. Äidille selvisi vihdoin raskautenikin. Pikkusiskokin on jo pitkään asiasta tiennyt, mutta äitiä ei kukaan luullaksemme ollut informoinut. Paha sanoa siitäkään. Minua ei kerta kaikkisesti vieläkään huvita olla sen ihmisen kanssa missään tekemisissä.

Toivottavasti pikkusiskolla olisi kotona asiat nykyään paremmin.