perjantai, 9. syyskuu 2011

Vapaus

En ole kirjoittanut tänne vuosiin. Ei ole ollut kirjoitettavaa. Äidin suunta on hiljennyt. Ei ole kuulunut mitään siitä, onko meno nykyään aisoissa vai holtitonta. Pikkusisko on ujo yhä edelleen, eikä puhu. Oma perheeni on kasvanut ja omasta perheestä huolehtiminen on vienyt paljon voimia. Omien lasten hyvinvoinnin takaaminen on ollut hyvin työlästä. Sen enempää en lähde erittelemään. Harmikseni voimia pikkusiskon suuntaan ei juuri ole ollut.

Sen sijaan luin Alice Millerin kirjan nimeltä Karkotettu Tieto. Sen myötä sain hyvin merkitsevän oivalluksen. Vanhemman ymmärtäminen ja hänen vahingoittavien tekojensa oikeuttaminen kuinka vähäisessäkään määrin estää lasta, aikuistakin, näkemästä mitä oikeasti tapahtuu ja on tapahtunut. Moni asia, moni reaktio, jotka minussa ovat itseäni vuosia hämmentäneet, rasittaneet ja ahdistaneet, koska ne ovat tuntuneet olevan jotenkin poissa mittasuhteista, ovat saaneet selityksen. Olen löytänyt keinoja käsitellä niitä. Vihdoin tunnen olevani todella vapaa.

 

tiistai, 9. kesäkuu 2009

Päätös

Aikaa on kulunut. Äiti oli pyytänyt siskoa kutsumaan perheemme käymään heillä, kun olimme taannoin Suomeessa, mutta sisko oli kieltäytynyt. Hänen mielestään äidin kuuluisi kutsua itse. Emme siis saaneet äidiltä kutsua, enkä tiedä olisimmeko menneetkään. Äiti ehkä ajattelee vian olevan meissä. Kun olemme lapsenlapset häneltä pimittäneet, eikä siksi oikein halua nöyrtyä kutsumaan. Katkera lie. Olkoon, jos haluaa.

Harmi vain, ettei minua kiinnosta vähääkään ottaa häneen yhteyttä. Eikä minua kiinnosta viedä lapsiani hänen vaikutuspiiriinsä. En ymmärrä mitä hyötyä lapsilleni moisesta mummosta olisi. Jos isompana haluavat tutustua, siitä vain.

Anoppi yritti puhua siihen suuntaan, että äitini varmasti ikävöi lapsia, mutta hiljeni tehokkaasti kun sanoin, että äitini oli lapsen sairastuessa sanonut, ettei häntä kiinnosta miten lapselle käy. Lapsi onneksi voi jo paljon paremmin.

Pikkusisko ei kuulemma enää pelkää mennä kotiin. Ehkä siellä on tilanne rauhoittunut. Aivan mahdotonta sanoa.

Pikkusisko on kovasti kasvanut, nätti tyttö. Pärjää koulussa kuulemma. Ujostelee ja vierastaa meitä. Kunhan joskus pääsemme palaamaan Suomeen, toivoisin, että suhde pikkusiskoon lähenisi.

On mielenkiintoinen tunne se, että koen olevani äiditön. Hengissähän tuo, mutta emotionaalisesti minulla ei ole äitiä. Enkä oikeastaan äitiä elämääni edes kaipaa.

Oikeastaan aloin kirjoittaa, koska en koe tämän blogin jatkamiselle olevan enää tarvetta. Olen suhteeni äitiini käsitellyt jo melko monipuolisesti, eikä lisäkäsittelyn tarvetta vaikuta olevan. Pikkusiskon tilanne vaikuttaa olevan siedettävä. Ei ole oikein enää kirjoitettavaa. Kiitos kommenteistanne vuosien varrella.

tiistai, 7. lokakuu 2008

Selkeyttävä hetki

Lapsemme on vakavasti sairas sen enempaa selittelemättä. Isäni katsoi olevan aiheellista tiedottaa asiasta äidilleni. Itse en ollut hänelle ilmoittamista edes tullut ajatelleeksi. Sanoin että hän saa minun puolestani tehdä kuten parhaaksi näkee. En tiedä miten keskustelu on mennyt, mutta sisko oli loukkaantunut äidille kuultuaan isältämme asiasta. Isä oli äidille jopa suuttunut suhtautumisestaan asiaan. Isäni on vieläpä hyvin maltillinen ihminen, joten itsekin hämmästyin. Kuulemma äiti jaksaa yhä olla katkera toissavuotisesta lastensuojeluilmoituksesta. Siskoni oli käsittänyt äidin sanoneen, ettei hänelle tarvi tällaisista asioista kertoa, häntä ei kiinnosta.

Minä olen oikeastaan ihan sujut jo sen asian kanssa, ettei minulla ole äitiä varsinaisesti enää, mutta tämä tieto teki helpoksi päättää miten lasteni suhteen jatkossa toimitaan. En siis yritäkään lämmitellä suhdetta äitiini. Katsotaan vuosien mittaan vaihtuuko ääni kellossa, mutta tällä haavaa hän saa pysyä poissa elämästämme. Ikävä kyllä tämä tarkoittaa myos sitä, että pikkusisko ei tule luoksemme pääsemään vierailulle. Kesällä pohdimme asiaa isäni, siskon ja tyton isän kanssa ja kaikki pitivät äidin suostuttelua kutakuinkin mahdottomana asiana. Valtava harmi, mutta olen erittäin vakuuttunut, että jos lapsenlapsen vakava sairaus ei juurikaan hetkauta, ei ole kovinkaan paljon muutakaan tehtävissä.

sunnuntai, 6. heinäkuu 2008

Äitiys

Käsite äiti on mulle melko ristiriitainen. Toisaalta se tuo mieleen monenlaisia asioita, henkilökuvia. Pullantuoksuinen pyylevä leppoisa nainen, lempeä ja lämmin. Jonkinlainen ihannekuva ehkä yleisemmin. Yleisesti kun puhutaan äideistä, mielessäni on kuva jälkikasvustaan välittävästä emosta, jolle lastensa hyvinvointi on erityisen tärkeää. Jolle jälkikasvu ei ole riesa vaan rikkaus.

Oma äitiyteni on sekoitus ihanteita ja käytäntöä. On päämääriä, pyrkimystä kehittyä ja maanläheisyyttä. Ei juurikaan pyylevyyttä enkä tykkää leipoa. Miellän itseni ehkä enemmän vanhemmaksi kuin äidiksi, vaikka sitä nimitystä esikoinen jo taajaan ilmoille ääntää. Vanhemmaksi siksi, että musta tuntuu, että olen joutunut äitiyteeni lähtemään tavallaan tyhjästä. Että minulla ei ole ollut omasta äidistäni roolimallia, jota olisin missään määrin halunnut seurata. Sen sijaan isäni jalanjälkiä voin useammassakin kohtaa pyrkiä seuraamaan.

Nyt kun omaa äitiyttäni on takana jo reilut kaksi vuotta, alkaa mielessäni emotionaalisesti erkaantua äitiys äidistäni. En koe häntä enää äidikseni, vaikka tiedän hänen sitä periaatteessa olevan. Mulle äitiys merkitsee omakohtaisesti nyt hyvin erilaista tapaa elää lasten kanssa, kuin mitä äitini kanssa itse lapsena pääsin kokemaan. Kun ajattelen häntä, hän ei tunnu äidiltä. Enemmänkin melko vieraalta ihmiseltä. Lyhytpinnaiselta naiselta, jonka kanssa olosuhteiden vuoksi elin toistakymmentä vuotta. Ihmiseltä, joka on aina ollut etäinen ja tietyllä tavalla vieras. Mä en muista äitini pitäneen mua koskaan sylissä. Hellittelypuheita olen kuullut häneltä vain kun on ollut päissään, eikä se ole tuntunut hyvältä. Hiukkaakaan syvällistä ajatustenvaihtoa ei ole välillämme oikein koskaan ollut. En ole kokenut tulleeni kuulluksi hänen kanssaan. En ole kokenut koskaan, että olisin tärkeä ja rakas. Jokin riesa. Meillä on albumissa kuva, jossa siskon kanssa peuhaamme äidin kanssa lattialla ja näytämme kaikki nauravan. Mä en yhtään tavoita sellaista tunnetta, että äidin kanssa on joskus ollut hauskaa. Vai onko se siinä kuvassa jo hieman hiprakassa. Ei pysty sanomaan. Tyypillisin tunnemuistikuvani suhteestani äitiin on se, että pitää olla kiltisti, ettei se suutu. Paljonhan se on tehnyt meidän eteemme. Vienyt retkille, hoitanut kotia, pyykännyt ja puunannut. En minä sillä. Olennaisinta vain minusta on se, millainen yhteys vanhemman ja lapsen välillä on ollut. Minusta tuntuu, että minun ja äitini välillä henkinen yhteys on ollut aina olematon.

Mulle on tärkeää oppia tuntemaan kasvavat lapseni persoonina, kuunnella ja kuulla heitä päivittäin, olla tutkalla heidän elämästään, tunteistaan, vaiheistaan. Olla heille läsnä aitona itsenäni. Pitää heidän kanssaan yllä niin aitoa ihmissuhdetta kun vain voin. Kunnioittaa heitä ihmisinä. Silittää, helliä, halia ja sylitellä. Meillä on kotona nyt vauva ja tahtoikäinen, päivät täynnä työtä ja tekemistä. Ja musta tuntuu, että vaikka onkin raskasta, tämä on myös hyvin antoisaa aikaa. Mulle on etuoikeus saada olla läsnä tukemassa kahden ihmisen kasvua kohti aikuisuutta, vaikka täydellistä äitiä ei saa minustakaan. Enkä ajattele, että he olisivat vaivannäöstäni minulle mitään velkaa koskaan.

Voisikohan sitä sopia oman äitinsä kanssa, että jätetään se sukulaisuussuhde pois. Että ole sinä mummo lapsilleni, mutta äitiä minä en kaipaa. Vai onko se verisin loukkaus ikinä noin yleisesti. Minä kun alan asettua sille kannalle, että voisin kuvitella olevani äitini kanssa jossain tekemisissä, jos hän voisi ajatella minut kenenä tahansa ihmisenä, ei tyttärenä ja minä voisin ajatella hänet ihan vaan ihmisenä äidin sijaan. Tuntuu, että tuo sukulaisuussuhde on välillämme pelkkä rasite. Että se ei tuo mitään hyvää mukanaan. Mutta kun vain pääsisi johonkin päätökseen siitä, millainen merkitys hänellä olisi todennäköisimmin lasteni elämässä, olisi helpompi päättää noin yleensä mitä tehdä. Se kun on aika hankala tilanne, jos minä en halua äitini kanssa olla tekemisissä, mutta jostain syytä lasten takia pitäisi. Sellaisessa tilanteessa haluaisin olla varma, että lapsille kyseessä olisi positiivinen ihmissuhde, jotta voisin sellaisen tilanteen kanssa elää. Pystyisikö hän luomaan hyvää suhdetta lapsenlapsiinsa vai jäisikö hän heille etäiseksi hahmoksi, vaikka tekemisissä oltaisiinkin. Vaikea sanoa. Jälkimmäinen vaihtoehto ei tällä hetkellä ehkä olisi sen arvoista.

perjantai, 4. heinäkuu 2008

Mitähän tekisi.

Olen lukenut omaa perhettä mielessä pitäen muutamia erinomaisia kasvatuskirjoja ja lukemisen sivutuotteena peilaillut vanhempieni antamaa kasvatusta. Isäni on tavallaan ollut melko valistunut kasvattajana ja on monta asiaa osannut tehdä hyvin, mutta toiset osa-alueet ovat jääneet hyvin vaillinaisiksi. Kuitenkin onnistunut siinä tavoitteessa, jonka minä olen asettanut itselleni omien lasteni suhteen. Eli pyrin siihen, että kun poikaseni lentävät pesästä, heillä olisi muut syyt tulla käymään vanhempiaan katsomassa kuin velvollisuus ja/tai raha/materiaaalinen hyöty.

Kirjoja lukiessa omakohtaisestikin koin sen, miten vaikeaa on toimia oikein lasten kanssa, jos ei ole hajuakaan miten oikein toimitaan. Ja vielä paljon vaikeammaksi varmasti tekee asian se, jos ei ole oman itsensä kanssa sinut. Minun näkökulmastani äidilläni on aina ollut ongelmia itsensä kanssa, tunnustaa olevansa millainen on, hyväksyä se. Ja jos ei oikein osaa hyväksyä itseään, on vaikea hyväksyä muita ja sen kyllä äidistä huomaa. Muistaakseni olen tainnut useampaan otteeseen mainita miten ahkerasti hän arvostelee muita ihmisiä. Ja kun ei ole itsensä kanssa sinut, on hyvin vaikea olla hyvä vanhempi. Jos ei salli itselleen olla omanlaisensa aito persoona, on hyvin vaikea, ellei mahdotontakin olla sellainen muiden ihmisten kanssa. Ja kun siihen päälle ei tiedä taikka ymmärrä sitä, miten lasten kasvua pystyisi parhaiten tukemaan, käy  rakentava kasvatus vaikeaksi ja lopputulos on sitten mitä on.

Jossain määrin mulle tuli anteeksiannon tunne. Että vihdoin ymmärrän niitä syitä, miksi asiat ovat menneet meidän lasten suhteen niin kuin on menneet. Että se aiempi viha on alkanut haihtua. En mä vieläkään hyväksy lähellekään kaikkea mitä siellä huushollissa on tehty. Mut en mä osaa enää vihatakaan. Sen sijaan mä en vieläkään ole päässyt mihinkään ratkaisuun yhteydenpidon suhteen. Miten olisi paras toimia. Onko yhteydenpito äitiini uhka lapsilleni nyt tai tulevaisuudessa. Mitä siitä voisi seurata. Voisiko siitä olla pojille iloakin? En ole tehnyt mitään lopullista päätöstä. Ja niin kauan kun en ole osannut muodostaa mielipidettäni miten olisi parasta hoitaa äitisuhdettani, mun on vaikea vastata esikoiselle, joka kysyy valokuva-albumissa äitini kuvan nähdessään, että kuka tuo on. Mitä vastaan? Toinen mummo? Etunimellään? Äidin äiti?

Mua ei vieläkään huvittaisi olla äitini kanssa tekemisissä. Ei vaan tunnetasolla kiinnosta. Mutta äitini ilmeisesti haluaisi jossain määrin ainakin olla yhteyksissä lapsenlapsiinsa. Keväällä lähetti paketin, jossa oli jotain halpissälää lapsille. En ole vieläkään kiittänyt paketista. En ole osannut. Jotenkin pelottaa sanoa sille suunnalle yhtään mitään, ettei toinen innostu ahdistelemaan enemmänkin yhteydenotoilla. Enkä minä haluaisi käskeä lopettamaan ennen kuin olen varma mitä haluan.

Ja se koira. Sisko kertoi, että on purrut jo äidin miestä ja veljeä ja jotain ohikulkijaa ja uhitellut pikkusiskon kavereille. Tytön kaverit eivät käy enää juurikaan kylässä, eivätkä ihmiset uskalla kulkea tiellä ohi. Minä en missään tapauksessa veisi lapsiani sellaisen koiran lähelle tai menisi itse. Niin kauan kuin koira ei ole aisoissa. Sisko ei ollut saanut selvitettyä kasvattajan yhteystietoja. Ehdotin, josko jonkun toisen kasvattamansa koiran omistajilta saisi.

On vaikea pitää pikkusiskoon yhteyttä, kun tytöstä on niin vieraantunut. Monta vuotta olen ollut kaukana ja ollaan nähty hyvin vähän. Kahden pienen lapsen kanssa elämä on hyvin työntäyteistä. Harmittaa olla omasta siskostaan näin etäällä paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Tyttökin varmaan pitää minua melko vieraana ihmisenä jo.